Kaikki ei ole hopeaa(kaan), mikä kiiltää. Hyvä niin. Itseasiassa olisin mieluusti ostanut ns. köyhän miehen hopeaa, mutta sitä ei oikein ollut tarjolla. Niinpä sitten hankin parit "kipot" haarukassa hopea - "jotain sinne päin". Tässä ostokset ryhmäpotretissa:
Kuvaa on somisteltu itse askartelemillani "antiikkimunilla". Mukaan tarttui siis hopeinen sokerikko ja kermakko, vuodelta 1966 (olen itse tuolta samaiselta vuosikymmeneltä, siis antiikkia?!?), jalallinen sokeriastia, jonka kansi on tuossa etualalla. Samanlaistta olen hiljaksiin kuolannut anopilta. Ei taatusti ole hopeaa sekä iso hopeinen liemikauha. Noiden muiden ostoa harkitsin jonkin aikaa, mutta kauha lähti kyllä ihan heräteostoksena mukaani. Taisin vähän ihastua.
Korkeassa sokeriastiassa on mitä-lie-viiiriäisen munia (kuoria) ja höyheniä, jotka hankin parisen viikkoa sitten Adalmiinan Helmestä, Paimiosta. Kumpiakin oli pakkauksissaan niin yltäkylläisesti, että olisi riittänyt koko suvulle. Yhden munan olen myös somistanut kyseisillä höyhenillä. Nuo isommat munathan ovat styroksia, jotka olen päällystänyt ensin sideharsolla Jeanne d'Arc Living -lehden ohjetta soveltaen ja päälle olen liimannut printtejä, nauhoja ja pitsejä.
Vanhojen tavaroiden suhteen heittäydyn aina hieman haikeaksi. Tuijotin kotiin tultuani aika kauan näitäkin astioita, ikään kuin tutustuen ja toivottaen tervetulleeksi uuteen kotiin. Yritin saada ne puhumaan ja kertomaan elämästään: mistä olet, miten elämä on sinua kohdellut? Ei ne puhu, penteleet!
"Kippojen" lisäksi tein oikean löydön. Korkeaa sokerikulhoa hiplatessani viereinen pariskunta nosteli pieniä esineitä isosta kulhosta yritäen keskenään arvata, mitä mihinkin oli joskus käytetty. Kieltämättä, toinen toistaan ihmeellisempiä esineitä. Jähmetyin paikalleni huomatessani rouvan kädessä erään esineen. EI KAI NE NYT VAAN OSTA TUOTA NENÄNI EDESTÄ, huusin mielessäni. Nappasin esineen heti, kun olivat siitä irti päästäneet (maltoin siis olla repimättä kädestä...) Tässä aarteeni:
Sopivaa puuvillanauhaa en kuvaussessiooni löytänyt, joten demoan paperilla. Tällä rypytettiin ennen vanhaa mm. tyynyliinan nauhat. Meikäläinen ei tosin silitä/mankeloi edes pussilakanoitaan, saati että alkaisin rypytellä nauhoja. Mutta kyllä tällainen olla täytyy! Arvaan jo nyt, että "kreppisaksilleni" keksin paljon käyttöä.
Saksien alla oleva pitsiliina herättää vieläkin syyllisyyden tuntoja. Mummivainaani virkkasi minulle vuosia sitten tusinan kauniita, mutta tylsän raakapellavan värisiä pitsiliinoja. Arvatenkin kahviastiaston alusliinoiksi. Pidän toki raakapellavan väristä, mutta en tähän mennessä ole keksinyt mitään, mihin nämä pitsiliinat olisin yhdistänyt. Hyvä, etten ole kiukuspäissäni pyrkinyt niistä eroon. Kirpparipitsejä valkaistessani mieleeni juolahti kokeilla yhden yksilön kloorausta - samalla mummi vissiin kääntyi haudassaan - yllättävän hyvällä menestyksellä. Liinasta tuli puhtaan valkoinen, ja nyt se kelpaisi vaikka minne! Loput liinat ovat parast'aikaa kloorikylvyssä. Eiköhän mummikin viisaana ymmärrä ja hyväksy kotkotukseni? Vaan miksi omatuntoni kuitenkin kolkuttaa?!?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti