Standard goods

Kehtaako tätä nyt tunnustaakaan? 

Vasu täynnä pullonkorkkeja. 

Ihan itse 

aikojen kuluessa 

hyvässä seurassa 

korkattuja. 

Mukavia muistoja. 

Pullonkorkkien lisäksi himoitsen vanhoja avaimia. 

Niilläkin olisi niin monta tarinaa kerrottavanaan

Jos vain kykenisin kuulemaan juttusiaan. 

Nämä nyt olivat vain jonkinlaisia tilkesanoja. Kokeilin Picasassa merkkailla valokuviani. Aika työlästä! Voisiko joku ystävällinen sielu opettaa helpomman ja nopeamman keinon? 

toivoisi 

Helmi

sakset ja tuunattu muistikirja

Vanhat sakset ovat isotädin peruja.
Pituutta näillä on 30 cm, joten eivät todellakaan mitenkään käytännölliset, mutta -ah- niin kauniit!

Koristelu on metalli-intarsiaa. Minkäänlaisia valmistajanmerkintöjä ei ole, harmi.

Mikähän näidenkin käyttöidea on aikanaan ollut? Nyt ne roikkuvat työhuoneeni koristeena.

Tässä sakset poseeraavat kankaalla päällystämäni muistikirjan seurana. Sopivat mielestäni hyvin yhteen.

Muistikirjan kuvan lainasin Graphics' Fairyltä, lisäsin kuvaan pätkän ranskankielistä runoa. Ja siirsin kiinni puuvillaan. Sitten vain liimaten vanhojen (punaisten) kansien päälle.

Helmi

Viiniä, lääkkeitä ja roskisdyykkausta

Pelastin joulun tienoilla kaksi viinilaatikkoa joutumasta roskikseen. Olisinhan minä mieluusti ottanut sisältöineen päivineenkin, mutta hyvä, että edes laatikot sain. Tunnen suurta vetoa vanhoihin tekstillisiin puulaatikoihin. Nämä nyt eivät ole edes vanhan näköisiä, mutta silti minusta kivoja.

Voipi olla, että saavat vielä joskus jonkinlaisen pintakäsittelynkin, mutta ei ennen kuin olen varma, minkälaisen.

Nurkissani on pyörinyt äidiltäni aikanaan kinuamani isot ruskeat lääkepullot. Seiskytluvulla kyseiset pullot toimivat lapsuudenkotini olkkarissa lampunjalkoina, kunnes äitinikin kyllästyi vakosamettiin ja ruskeaan väriin (itse saan syyhyn lähes kaikesta retroon viittaavasta).  Pullot lojuivat vintillä, kunnes "kaikki rohmuava tytär" kehtasi mankua ne itselleen.

Vaikka ehdottomasti halusin pullot matkaani, ei lasinruskea ole minun värini. En ole saanut niitä mitenkään sopimaan sisustukseemme. On suoranainen ihme, etten ole onnistunut niitä huolimattomalla varastoinnillani rikkomaan!

Nettiseikkailuni tuloksena löysin hauskoja etikettejä. Graphics Fairyn sivuston kautta ne löysin (Graphics Fairyhän on oikea aarrearkku!). Suurensin niitä aika lailla ja kahvivanhensin kopiopaperin. Sitten vain liimalla pullojen pintaan. Laitoin varmuuden vuoksi tosi vähän liimaa, että saan etiketit vielä halutessani irtikin. Näin hurjia "eliksiirejä ja tonikkeja"meillä nyt köökissä on:

Äiti ei ole vielä nähnyt pullojen uutta tulemista, mutta olen varma, että tykkää niistä. Nyt ne jatkavat melkein alkuperäisellä tiellään. Ovat näet kotoisin Helsingin yliopiston lääketieteen laitokselta, josta laboranttiäitini ne roskiin joutumasta pelasti.

Helmi

Antiikkia, antiikkia

Tein pikaisen sissi-iskun Helsingin Wanhan Sataman Antiikkimessuille. Hopean kiilto silmissäni, kuten aiemmin aamulla kirjoitin.

Kaikki ei ole hopeaa(kaan), mikä kiiltää. Hyvä niin. Itseasiassa olisin mieluusti ostanut ns. köyhän miehen hopeaa, mutta sitä ei oikein ollut tarjolla. Niinpä sitten hankin parit "kipot" haarukassa hopea - "jotain sinne päin".  Tässä ostokset ryhmäpotretissa:

Kuvaa on somisteltu itse askartelemillani "antiikkimunilla".  Mukaan tarttui siis hopeinen sokerikko ja kermakko, vuodelta 1966 (olen itse tuolta samaiselta vuosikymmeneltä, siis antiikkia?!?), jalallinen sokeriastia, jonka kansi on tuossa etualalla. Samanlaistta olen hiljaksiin kuolannut anopilta. Ei taatusti ole hopeaa sekä iso hopeinen liemikauha. Noiden muiden ostoa harkitsin jonkin aikaa, mutta kauha lähti kyllä ihan heräteostoksena mukaani. Taisin vähän ihastua.

Korkeassa sokeriastiassa on mitä-lie-viiiriäisen munia (kuoria) ja höyheniä, jotka hankin parisen viikkoa sitten Adalmiinan Helmestä, Paimiosta. Kumpiakin oli pakkauksissaan niin yltäkylläisesti, että olisi riittänyt koko suvulle. Yhden munan olen myös somistanut kyseisillä höyhenillä. Nuo isommat munathan ovat styroksia, jotka olen päällystänyt ensin sideharsolla Jeanne d'Arc Living -lehden ohjetta soveltaen ja päälle olen liimannut printtejä, nauhoja ja pitsejä.

Vanhojen tavaroiden suhteen heittäydyn aina hieman haikeaksi. Tuijotin kotiin tultuani aika kauan näitäkin astioita, ikään kuin tutustuen ja toivottaen tervetulleeksi uuteen kotiin. Yritin saada ne puhumaan ja kertomaan elämästään: mistä olet, miten elämä on sinua kohdellut? Ei ne puhu, penteleet! 

"Kippojen" lisäksi tein oikean löydön. Korkeaa sokerikulhoa hiplatessani viereinen pariskunta nosteli pieniä esineitä isosta kulhosta yritäen keskenään arvata, mitä mihinkin oli joskus käytetty. Kieltämättä, toinen toistaan ihmeellisempiä esineitä. Jähmetyin paikalleni huomatessani rouvan kädessä erään esineen. EI KAI NE NYT VAAN OSTA TUOTA NENÄNI EDESTÄ, huusin mielessäni. Nappasin esineen heti, kun olivat siitä irti päästäneet (maltoin siis olla repimättä kädestä...) Tässä aarteeni:

Sopivaa puuvillanauhaa en kuvaussessiooni löytänyt, joten demoan paperilla. Tällä rypytettiin ennen vanhaa mm. tyynyliinan nauhat. Meikäläinen ei tosin silitä/mankeloi edes pussilakanoitaan, saati että alkaisin rypytellä nauhoja. Mutta kyllä tällainen olla täytyy! Arvaan jo nyt, että "kreppisaksilleni" keksin paljon käyttöä.

Saksien alla oleva pitsiliina herättää vieläkin syyllisyyden tuntoja. Mummivainaani virkkasi minulle vuosia sitten tusinan kauniita, mutta tylsän raakapellavan värisiä pitsiliinoja. Arvatenkin kahviastiaston alusliinoiksi. Pidän toki raakapellavan väristä, mutta en tähän mennessä ole keksinyt mitään, mihin nämä pitsiliinat olisin yhdistänyt. Hyvä, etten ole kiukuspäissäni pyrkinyt niistä eroon. Kirpparipitsejä valkaistessani mieleeni juolahti kokeilla yhden yksilön kloorausta - samalla mummi vissiin kääntyi haudassaan - yllättävän hyvällä menestyksellä. Liinasta tuli puhtaan valkoinen, ja nyt se kelpaisi vaikka minne! Loput liinat ovat parast'aikaa kloorikylvyssä. Eiköhän mummikin viisaana ymmärrä ja hyväksy kotkotukseni? Vaan miksi omatuntoni kuitenkin kolkuttaa?!?